Hyviä juttuja kaivataan lisää. Siis lähetä niitä puheenjohtajalle tai sihteerille.

 

Elämänohjeita Huttusille savoksi                            

 

Seuraavat sutkaukset on poimittu Savon Sanomien Kodin kalenterista 2013.

 
- Ihastelemalla oppii enemmän, ku arvostelemalla.
 
- Joskus kun haluat suaha viimesen sanan, sanoppa että:
  "Sinä taejattii olla oekeessa".
 
- Siinäpä oes ruamit, ja taalukii on ennee mualoomista vaella valamis.
 
- Linnunpoeka hyppee, ku se luottaa siipiisä – sopuli hyppee, ku muuttii kerra hyppii.
 
- Melekein vihaks pistää, ku muistaa, että myönteisesti voep 
  aatella ihan yhtä heleposti ku kielteisestikkii.
 
- Meijän pitäs olla halukkaeta hylykeemään se elämä, jota myö 
  on suunniteltu. Sitten voes ellee sitä elämätä, joka meitä outtaa.
 
- Jotkii onnistuu elämässä, ku kohtalo on niin miärännä; usseemmat 
  kuitennii pärjee, ku ovat ihan ite niin piättäneet.
 
- Mikä laalamalla tulloo, se visloomalla muistiin männöö.
 
- Aatoksestaes et piäse erroon aattelemalla sitä. Se pittää vaehtoo toeseen.
 
- Alakoo voep, vaekka ei oes mittää.
 
- Varo arvuuttelua. Se suattaa valavottoo yönseutuna.
 
- Jos et tiijjä, niin kysy.
 
- Toeset ellää, toeset ovat vua olemassa.
 
- Piätään se tikkakii joka päevä tarvihtoo.
 
- Se mitä itelles sanot, on totta. Ihan sama oljko se se sitä eli ei.
 
- Niitä pöllyyksiä eniten kattuu, mittee ee tullu tehtyä, ku oes ollu mahollissuus.
 
- Syntipukki löötyy kyllä aena.
 
- Sepä ku ee tiennä, ettei voe tehä, niin ee kun ruoja mänj ja tek vuan.
 
- Lyyvvä tärräätäppä ällikällä ihtes.
 
- Kokemusta tulloo piätöksistä, piättämättövyyvestä ee tule ku jossittelua.
 
- Tyhjästä voep alakoo, tietämättä mitenkä männöö loppuun. Kyllä ne konstit matkalla löytyy.
 
- Jos et pysty tekemään sitä hyvvee, mitä tahtosit, tie ees se mihin pystyt.
 
- Vaekka kuinka vähättelisit, nii et sinä ite siitä kasva.
 
- Jos meinoot männä turvalles, niin hihkase, että "tanssia tässä meinasin".
 
- Elämä on meleko tympeee näätelmä, jos juoni ee ihteesä kiinnosta.

 

 

Seuraavat lainaukset ovat Juhani Huttusen teoksesta Sukua ja muisteluksia jälkipolville (2011).

 

- Ikkee tulloo, vuan ee vanahaks tarvihe tulla

 

- Huominen on monesti viikon kiireisin päevä

 

- Koppoo kiinni tästä päevästä - huomisella on omat kahvasa

 

- Murheen kantaa yksinnii, vuan illoon pittää olla kaks

 

- Ne tekköö, jotka ossoo - jotka ee ossoo, ne arvostelloo

 

- Et ossoo naatiskella jootilaasuuvesta, jos sulla ee oo paljo töetä

 

- Jos et opettele naaramaan vaekeuksilles, niin mille sitten vanahana naarat

 

- Naara itelles ennen kun muut kerkijää

 

- Turha hättäely ja voohoelu on mielikuvituksen puutetta

 

- Menestys on kuin pieru - muu kuin oma ee hyvälle haese

 

- Jos ymmärrät kaeken, oot varmasti käsittännä viärin

 

- Anna kaekkes, vua elä periks

 

- Kompastelu voep estee kuatumisen

 

- Jos mieles tyhjenöö, elä unneuta katkasta iäntäs

 

- Lukemalla ee uimaa opi, vetteen se on mäntävä

 

- Misteepä sen tietää, mihin pystyy, ennen kun kokkeeloo

 

- Rahalla et voe ostoo ystäviä, mutta suatpaha tasokkaeta vihollisia

 

 

Kirkkoherran taimitarha 

 

Niilo Aleksanteri Huttunen (1873-1941) oli elämänsä viimeisessä vaiheessa Liperin kirkkoherra. Hänen kerrotaan aloittaneen kesäpäivänsä aamukävelyllä viinimarjatarhassa. Eräänä aamuna kirkkoherra löysi marjapensaan alle sammahtaneen miehen. Kirkkoherra herätti miehen keppinsä kärjellä tökkien ja kysyi "Kuka siä olet". " taimi olen sun tarhassas" kuului vastaus. "Taidat olla tarhani rikkaruoho" kirkkoherra vastasi.

 

Tämän tarinan on muistiin merkinnyt Pertti Huttunen Oulusta.

 

Robert Huttusen ylösnousemuksen siirtyminen       

 

Raahen lähellä Saloisissa eli 1900-luvun alkuvuosina Robert Huttunen.  Hän eli aikansa ja kuoli ajallaan. Robert Huttusta haudattaessa Saloisten pappi hiukan erehtyi pyhissä luvuissaan ja sanoi suunnilleen näin: "Robert Huttunen, maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, mutta Jeesus, meidän vapahtajamme on herättävä sinut kuolleista kolmantena päivänä". Lukkari huomasi erehdyksen ja muistutti kirkkoherraa siitä, että vain Jeesus herätettiin kolmantena päivänä, mutta kuolevaiset ihmiset herätetään vasta viimeisenä päivänä. Kirkkopalvelija ilmeisesti pelkäsi pyhän sakramentin menettäneen voimansa teologisen virheen vuoksi. Kirkkoherra ei masentunut; "Tämä homma hoidetaan" hän sanoi, kääntyi Robert Huttusen hautaan päin ja virkkoi juhlallisesti: "Elä sinäkään Roope koikoile haudastasi ylös ennen viimeistä päivää!" Homma oli hoidettu ja Robert Huttunen odottaa vieläkin haudassaan viimeistä päivää.

 

Tämän hieman höystetyn tarinan kuulin Raahen rautaruukin metallimiehiltä 1980-luvulla, jolloin kirjoitin Rautaruukin Ammattiosasto 200:n historiaa. En ole tarkistanut kirkonkirjoista, elikö Saloisissa todellinen Robert Huttunen niminen mies. Todennäköisesti eli. Jos ei ole elänyt, on juttu ainakin hyvin sepitetty. Tarinan todenmukaisuuteen viittaa sen päähenkilön harvinainen nimi: Pohjanmaan rannikkotasangolla oli hyvin harvassa Huttusia, Robert Huttusista puhumattakaan.

 

Kertoi Pertti Huttunen Oulusta.

 

"Rommaanin kiäntämine"                         

 

Tapahtui eräässä pohjoissavolaisessa keskussairaalassa:

 

Johtava ylilääkäri oli juuri aloittanut tärkeän kokouksen,

kun hänen sihteerinsä tuli kokoushuoneeseen ja pyysi

kovasti anteeksi häiriötä Asiaa oli puheenjohtajalle, joka

oli naistentautien erikoislääkäri. ”Voisiko tohtori

männä heti appuun. Olis hyvin kiireellinen tappaus.”

Ylilääkäri keskeytti kokouksen: ”Pietäämpä pien taako. Tulen ihan kohta.”

 

Niin hän kiirehti synnytysosastolle lasta odottavan romaaniäidin luo.

Oli nimittäin vaarana perätilasynnytys.

 

Kohta ylilääkäri palasikin jatkamaan kokousta todeten vain:

”Harva se on kiäntännä rommaania viijessätoista minnuutissa”.

 

Tämän tarinan kertoi eräs paikalla ollut Huttunen. Liekö totta?

 

Tarinoita Rutakon seudun asuttamisesta Ylä-Savosta 1500-luvulta

Eräs Tuovinen oli ihmetellyt vesistön alajuoksulla ohi virtaavia lastuja, ja oli hän lähtenyt ottamaan selkoa, mistä ne olivat peräisin ja tuli nykyisen Rutakon seudulle ja tapasi siellä naapurin, Huttusen. Kun välimatka oli noin 30 nykyistä kilometriä, ei Tuovisen ja Huttusen välillä syntynyt suurempaa riitaa alueista, vaikka Tuovinen epäsi Huttusen kalastelemasta Nurmijoen vesistössä. – Mainittu Huttunen oli laajan ′Huttulan sukukunnan ′ samoin kuin Rönkkö ′Rönkkölän sukukunnan′ luoja. Molemmat olivat ′Rutakon ruhtinaskunnan ′ alkajia.

.. oli tullut eräs Huttunen ensin Iisalmen Sonkajärven kylään ns. Saviniemelle Vesannon seurakunnasta; sitten (oli tullut) samaa sukua saman järven rannalle salmen toiselle puolelle ns. Huuhkajanniemelle. Huuhkajan Huttusella (oli) ollut sitten vain tyttäriä, eikä yhtään poikaa. Siihen (oli) tullut sitten pyrkimään (Huttuselle) vävyksi eräs Rönkkö nykyisestä Kuopion pitäjän Pöljän kylästä. Huuhkajan Huttunen oli lahjoittanut vävylleen koko omaisuutensa. Tämä vävy (oli) sitten syynännyt appensa antaman maan ja merkinnyt rajat. Näitä rajoja juostessa (oli) tältä Rönköltä hajonnut kahet housut. Sitten kun oli ympäriinsä saanut merkityksi, oli sanonut: ′On minun pojalleni nyt maata ′.

Lähde: Santeri Rissanen: Iisalmen entisen pitäjän historia, Kuopio 1927                   

Laittoman kunnan asiakirjat kertovat                              

 

Vuosi 1976 oli Rutakkolaisittain ajatellen eräänlainen merkkivuosi. Silloin nimittäin tuli kuluneeksi tasan sata vuotta ensimmäisen kauppaliikkeen perustamisesta Rutakon Rukoushuonekuntaan, kansanomaisesti "Rutakon Ruhtinaskuntaan" (Rutakko oli Sonkajärven alueella vuosina 1872-1906 toiminut laiton kunta). Tuota merkkivuotta ei juhlittu, eikä kai ollut tarpeenkaan. Perin vaatimaton ja näkyviä jälkiä jättämätön kun tuo uranuurtajan yritys oli, ja sen perustajakin odottaa "viimeistä tuomiotaan" tuntemattomana tuolla Sonkäjärven köyhien rivihaudassa muiden vertaistensa joukossa. Mutta ehkä on paikallaan muistella kyseistä tapausta. Ehkä se on myös jonkinlainen muistutus nykyajan vaikeuksissa kamppaileville yrittäjille siitä, että ei helppoa ollut ennenkään.

 

Tämä historiallinen tapahtuma sattui siis vuonna 1876, kun silloinen Rutakon Ruhtinaskunnan oltermanni Paavo Ruotsalainen kirjoitti seuraavan "Arentti Kontrahin":

 

"Myö Tuomas, David ja Jahvet Rönköt annamme tämän kautta Iisalmen pitäjäässä Rutakon Rukoushuoneseurakunnasa ja Rutakon kyläsä omistamamme Ostolaniemestä perintömaitamme N:o 10-tä vuotuista arenttia vastaan pitäjään Räätälille Pekka Niskaselle Pajapellon laijasta maantien varresta siitä kohin jossa hänen entinen Kartanonsa on, johon hään saapi maa-alaa kaikkiaan kaksikymmentä syltä pitkältä ja kymmenen syltäleveeltä, jossa saakoon vapaasti harjoittaa kauppa liikettä viitenä vuodena, lukien 23 päivästä kuluvaa Huhtikuuta seuraavia puheita vastaan: .."

 

Ja sitten seuraa nuo "välipuheet", jossa arenttia pitää maksaa 50 markkaa siten, että joka vuosi maksetaan 10 markkaa ja että "tämän kontrahin aikana eikä sen loputtuakaan siota itseämme mihinkään nimellisiin maksamisiin" ja että "kontrahin loputtua saa asuja huoneensa vielä ja itse pitää."

 

Sellaiset olivat ehdot, jotka Johan Kettunen ja Oskar Keränen puumerkillään todistivat. Näin syntyi ensimmäinen kauppapuoti Rutakolle "pitäjään Räätälin" toimesta. Millainen tämä viiden vuoden päästä pois vietävä kauppahuone oli, sitä eivät asiakirjat kerro, mutta ilmeisestikään se ei ollut mikään "supermarketti". Varmaankin sieltä rutakkolaiset ainakin saivat niin "Vennään lehteä" (piipputupakkaa) kuin suolaa ja toppasokeria vähintään samaan hintaan kuin Iisalmesta tai peräti Oulusta hakemalla.

 

Pää liiketoiminalle oli siis Rutakolle aukaistu. Mutta niin kuin niin usein tapahtuu, että uranuurtaja uupuu, kävi tässäkin tapauksessa. Uupunut kauppias ja sittemmin kunnanhoidokki vietiin aikanaan Sonkakankaan köyhien rivihautaan. Eikä edes toisen yrittäjän Jurtin osa ollut sen kehuttavampi.

 

Vasta kolmas, eräs Koirakoskelta Jyrkän Ruukille kauppa-apulaiseksi soutanut yrittävä ja neuvokas nuori mies onnistui tuolla "Pajapellon kaupan" pidossa jotenkuten. — Mutta hänellä olikin jo enemmän edellytyksiä, sillä mies osasi sekä lukea että kirjoittaa päätellen hänen vallan laaja-alaista tekstiä sisältäneestä kirjastostaan: Laki- ja Valtiotieteitten käsikirjoista hienoimpaan ajan lyriikkaan saakka — ihmeellinen skaala kyläkauppiasta ajatellen.

 

Kuka oli sitten tuo kolmas uran aukaisija Pekka Nissinen? Siitä tiesi jotain kertoa hänen pojan poikansa, kaikkien Sonkajärveläisten tuntema Nissis-Lassi, kunnallismies ja patriootti, joka jo keväällä 18 poikajoukossa "luutnantiksi" ylennettynä piti Matomäellä puheita isänmaalle ja vahtasi muiden isompien mukana puupyssynsä kanssa vanhalla koululla vangittuja venäläisiä sotilaita.

 

Naureskeli näitä muistellessaan ja tuumasi, että mikäs ihme se hänelle oli, kun hän kuului näin ollen peräti porvarissäätyyn. "Kuulun siihen, vaikka olenkin syntynyt Puomilan saunassa ja asunut lapsuudessani niin Sirviön jo silloin hylätyssä savupirtissä (joka oli nykyisen Sirviön seutuvilla) neljän muun perheen kanssa kuin Rönkkölän savusaunassakin, kunnes saimme ihan ihka oman mökköröisemme tuonne liki nykyistä kotiamme Jämäkkämäen alle."

 

Paljon Lassikaan ei siis ukista muista, mutta jotain kuitenkin. Muistaa kuinka hän oli äitinsä mukana joskus käymässä kunnanhoidokkina olevan ukkinsa luona, ja kuinka he veivät mukanaan kahvia, jota juodessaan ukki onnellisena sängyn laidalla istuen hieroi polviaan tuumaten, että "Voe voe kun tekköö hyvvee tuo kahvi. Se tuntuu ihan polovissa asti."

 

Mutta kuin kostein silmin muistaa Lassi senkin, kun tuli tieto ukin poislähdöstä. Kuinka vanhempi Renne-veli kyhäsi ukille arkun "Läheniemen" pirtissä ja kuinka he noutivat ukin eräästä Harvan kylän talosta, jossa hän oli viimeksi ruotiukkona ollut. Ja varmastikin mieleen jääpä ja pientä poikaa riipaiseva oli sitten sekin näky, mikä siellä häntä kohtasi, kun ukki makasi aitassa laudalla. Makasi ilkosen alastomana. Riisuttuna lopullisesti siihen asuun, missä oli maailmaan tullutkin.

 

Näin traaginen oli kaikessa lyhykäisyydessään tämän ensimmäisen rutakkolaisen "porvarin" elämän loppuvaiheet. Miehen, joka oli omalla tavallaan uranuurtaja täällä Rutakon Ruhtinaskunnassa, aikana, jolloin maa oli vielä Suuren Itäisen Naapurin, Tsaarin alaisena Suomen Suuriruhtinaskuntana, jolloin ei vielä ollut vanhustentaloja eikä maksettu kansaneläkettä — jos kohta ei aina liioin verojakaan.

 

(Tämän lehtijutun todellisesta Huttuspitäjästä, Sonkajärvestä kirjoitti Unto Kumpulainen 14.2.-77)

 

Noitavainoa Puumalassa 1660-luvulta

 

Puumalasta ei historiankirjoista Huttusia löydy vielä 1561, 1646, 1660, 1664 (tosin Antero Pelkonen on aikanaan sijoittanut erään Huttusen asuinpaikan 1664 Ollilan kylän  Otansaloon eli Ota- eli Otamasaloon Puumalan eteläosiin). Mutta varsin pian he Puumalaankin ilmaantuvat, sillä pitäjänhistoriankirja tietää kertoa paristakin Huttusesta 1600-luvulta:

 

Syksyllä 1669 pidettiin oikeudenkäynti, jossa Puumalan papisto syytti Lauri (Juhon poika) Huttusta kahden vuoden takaisista kosketuksista pimeyden maailmaan. Huttunen oli kuulemma vuoden 1667 suuren kuivuuden aikana sanonut, että "1000 pirua toisi auringon niin alas, että se polttaisi kuusenlatvat tai piilottaisi sen niin, ettei sitä koskaan voisi nähdä." Edelleen sanottiin Huttusen väittäneen, "että tuhat pirua saisi viedä hänet itsensä niin, että seitsemän pappia saisi kuuluttaa hänen jälkeensä". Samoin hän oli pyytänyt, että jos piru antaisi hänen kyntää ja kylvää rauhassa, hän antaisi pirulle puolet ensimmäisestä riihestä, jonka tulisi puimaan. Huttusta syytettiin lisäksi siitä, että tämä oli toivonut peräti tuhannen perkeleen ryömivän Puumalan pappien luo ripille ja anomaan anteeksi perkeleellisyyttään.

 

Naapuristosta löytyi miehiä, jotka olivat valmiita syytökset todistamaan. Huttunen itse vetosi siihen, että "hänen koko sukunsa oli ollut heikkomielistä", ja jos hän oli sanonut jotain sellaista, mistä häntä syytettiin, se oli tapahtunut hengen heikkoudesta. Myös jotkut naapurit todistivat Huttusen olleen välillä "päästään heikko". Vastatodistukset eivät kuitenkaan auttaneet. Elettiin noitavainojen aikaa, ja Huttunen tuomittiin polttoroviolle. Asia kuitenkin vietiin hovioikeuteen. Miten Huttuselle lopulta kävi, ei ole tiedossa.

 

Toinen puumalalainen Huttunen, Hannu (Matin poika) taas kunnostautui päinvastaisissa töissä. Hän johti rakennusmestarina ainakin 1671 Puumalan kirkon rakennus- ja korjaustöitä.

 

Kolmas varhainen Huttunen, josta kirja kertoo, oli Tuomas Huttunen, joka vuonna 1710 sairastui ruttoon ollessaan kuljettamassa jyviä Viipurin lähellä. Taudin hän oli saanut varmasti jo Puumalassa. Jyvien kohtalona oli polttaminen.

 

(Lainaus on Jarmo Paikkalan kirjasta Huttusten suku 1C

  

Tarinoita Olavinlinnan liepeiltä

 

Tarina Olavinlinnan muuriin haudatusta neidosta lienee tunnetuin. Tarinasta on tehty myös haikeankaunis laulu, Balladi Olavinlinnasta. Sen sävelsi Erkki Melakoski ja lauloi levylle Annikki Tähti 1956. Tarinasta on monia versioita, tässä yksi: Ruotsalaisen linnanherran kaunis tytär Ingnel oli rakastunut erääseen venäläispiirittäjien joukoissa palvelleeseen upseeriin. Ingnel avasi rakkaalleen linnan portit, jolloin sisään hyökkäsi venäläisarmeija. Hyökkäys kuitenkin saatiin torjuttua, mutta kavalan neidon loppu oli surullinen. Linnanneito haudattiin elävältä linnan muuriin. Tarinan mukaan hautapaikasta versoi sitten tytön viattomuudesta kertonut pihlaja. Tarina sai osakseen tiettyä uskottavuutta - ainakin myöhemmin, sillä muurin kyljessä todella kasvoi pieni sitkeä pihlaja. Se putosi kaiketi lahonneiden juurtensa vuoksi vasta 1950-luvulla.

 

Olavinlinnaan liittyy myös tarinoita salaisista maan- ja vedenalaisista käytävistä, joiden kautta linnaan saattoi ulkopuolelta päästä varsin kaukaakin. Salakäytäviä on kerrottu olleen linnan ja Tallisaaren sekä Kyrönniemen välillä. Monet ovat kertoneet jopa kulkeneensa jonkin matkaa tunnelia pitkin kohti linnaa, mutta sen huono kunto tai ummehtunut ilma oli keskeyttänyt kulkuyrityksen. Jopa sukeltajat ovat yrittäneet etsiä salakäytävää. Mielikuvat linnaan johtavasta tunnelista ovat ilmeisesti syntyneet Tallisaaressa olleiden rakennusten kellareista.

 

Historioitsija Olaus Magnus kirjoitti Linnan vaiheista Pohjoismaisten kansojen historiaa käsittelevässä kirjassaan Historia de gentibus septentrionalibus (v. 1555). Kirjailijan aikalaisten maailmankäsitys on ollut hyvin erilainen kuin nykyihmisillä. Niinpä Olaus Magnus on sisällyttänyt kirjaansa myös tarinoita, joiden historialliseen totuuspohjaan osaavat nykyihmiset suhtautua 'ymmärtävästi hymyillen'.

 

Olaus Magnuksen mukaan Suomen kaukaisimmassa kolkassa sijaitsi taidokkaasti rakennettu linna nimeltään Uusi linna (Nyslott). Linnan ympärillä virtasi syvä ja voimakas virta. Virran syvyys värjäsi veden mustaksi, ja siinä uivat kalatkin olivat mustia. Pyöreällä kalliosaarella sijaitsevaan linnaan johti länsipuolelta vain yksi silta. Se nostettiin yöksi ylös vinttureiden avulla. Olaus Magnus kertoo myös onnettomuuksia ennustavasta Vetehisestä. Jos äkkikuolema oli uhkaamassa linnan päällikköä, niin virrasta nousi harppua soittava Vetehinen. Hän kertoo myös virran rannoilla liikkuvista peikoista ja muista kummajaisista.

 

Huttusista tunnetun Säämingin kirkonkirjat kertovat

 

Tarina Olavinlinnan mustasta oinaasta eli pässistä on myös kuuluisa. Linnassa oli tapana jo alusta lähtien pitää elättipässiä. Viimeisin linnan pässi hukkui virtaan vuonna 1728. Tämä asia mainitaan erityisesti jopa Säämingin kirkonkirjoissa. Nykyään tästä pässistä muistuttaa Tallisaaressa sijaitseva kuvanveistäjä Anton Ravander-Rauaksen Linnanpässi-veistos. Linnanpässin kerrotaan ainakin kerran pelastaneen Olavinlinnan venäläispiirittäjiltä. Eräänä yönä hyökkääjät kiipesivät pimeyden turvin tikapuita pitkin kohti muurinharjannetta. Yllättäen pimeydestä ilmestyi muurille heidän eteensä hirvittävä kuvatus. Valtausta yrittäneet venäläiset säikähtivät pässiä luullen itse pirun tulleen linnaa puolustamaan. Venäläisten kerrotaan paenneen paikalta kauhun vallassa.

(Toim. MOH 2012)

 

JUHO-UKELI

 

Isäni isä Juho Heikki Huttunen syntyi 3.5.1860 Kajaanin Murtomäen kylässä Halmetmäen kruununtorpan poikana. 1860-luvun lopun suurina nälkävuosina hänen isänsä kuoli 31-vuotiaana, isoisänsä 62-vuotiaana ja pikkusiskonsa pariviikkoisena. Juho jäi siten 7-vuotiaana kaksistaan äitinsä kanssa. Torpan tilukset käsittivät 1.137 ha, pääasiassa suota. Torpasta jouduttiin luopumaan. Sen jälkeen Juho kierteli äitinsä kanssa talosta taloon tilapäistöitä tehden. Kerran he olivat kulkeutuneet jopa Viipuriin asti, mistä heidät kuitenkin "ruununkyyvillä" palautettiin takaisin Kainuuseen, siis irtolaisina.

 

Juhosta varttui roteva mies. Hän oli aikalaisekseen jättiläinen, n. 185-senttinen, ja tunnettu voimistaan. Hänestä tuli itseoppinut kirvesmies. Hän oli rakentamassa rautatietäkin Kajaaniin 1903-1904. Kirjoittamaan hän ei ehtinyt opiskella, lukemaan hän kylläkin oppi. Juho avioitui ja lapsia syntyi kymmenen. Heistä kolme kuoli alle kouluikäisinä, tosin koulua ei Kainuun perukoilla silloin käyty.

 

Juho-Ukeli kuoli 5.2.1951, siis yli 90-vuotiaana. V. 1945 syntyneenä muistan hänet. Kovin monta kertaa emme valitettavasti ehtineet tavata, koska välimatka oli parisataa kilometriä. Ukeli oli vaikuttava hahmo kokonsa ja pitkän elämänkokemuksensa vuoksi. Vaikka hän olikin karu ja kovan elämän kokenut, hänellä oli myös herkät puolensa: hän oli mm. opettanut isosiskolleni kirjaimia lehtiotsikoista. Ukeli oli hyvin terve. Vain kerran pitkän elämänsä aikana hän oli käynyt lääkärissä. Pojalta oli metsätöissä irronnut kirveenterä ja lentänyt Ukelin rinnuksille. Tuon haavan hän oli käynyt paikkauttamassa Kajaanissa. Ukeli oli viimeisenä elinpäivänään käynyt ulkohuusissa, joka kainuulaisen tavan mukaan sijaitsi navetan katonrajassa, jyrkkien portaitten päässä. Seuraavana aamuna oli vähän nuorempi mummoni ihmetellyt, kun Ukeli ei nousekaan aamukahville. Ukeli oli nukkunut yöllä pois.

 

Ukeli-nimike sopi isoisälleni erinomaisesti. Se oli hieman harvinainen. Isoisäni antoi nimitykselle persoonallaan oman sisältönsä. Kielellisesti nimike on lähellä ukkelia - hieman hassunkurista ukkoa - mikä antaa Ukelille pientä pehmeyttä. Ainakin isoisäni kohdalla Ukeli-nimike antoi kuitenkin kuvan vanhasta, vakaasta ja turvallisesta suvun tervaskannosta.

 

Lohja 15.11.2006, Reino Huttunen

 

ISOVIHA

 

Venäjä oli lyönyt Ruotsin Pultavassa 1709. Tie oli auki myös Karjalankannaksen ja koko Suomen valloittamiseen. Pietari Suuri oli antanut määräyksen Pohjanmaan systemaattisesta hävittämisestä ja autioittamisesta, jota kasakkapartiot uskollisesti toteuttivat. Alkoi miehityksen ja terrorin aika (1713 - 1721), josta käytetään nimeä isoviha (päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721). Kajaanin linna oli ainoa vapaa paikka Suomessa, mutta sekin jouduttiin jättämään viholliselle ja joka räjäytettiin tai räjähti v. 1716.

Isovian aikaa nimitettiin joskus myös vanhan vainon ajaksi.

 

Tässä kaksi muistitietoa tuolta ajoilta:

 

Pikkusen isosta wihasta

 

Tämä kertomus löytyi SKS:n arkistosta.

Kertojana on ollut edellä mainitun Reino Huttusen isoisä "Juho-Ukeli".

 

Sillon muinossa ison wihan aikana oli oltu warullaan Wenäläispartin tulosta. Wenäinniemen talossa jo oli aikoja ennen waimot ja lapset viety sydän maan metsä saunaan joka oli sitä varden tehty ja sinnehän ne oli kaikki muutkin irtain tavara rihmutkin viety ja niin oli miehet jääneet taloa vahtiin wenäläisiltä niin oli kerta muutamana päivänä alkanut kuulua kävelyn jytinää niin talon miehet oli juosseet pakoon lähiseen näreikö metsään katsomaan wenäläisden tuloa niin oli tullut hetikohta suuri wenäläis partti ja ne oli ollu hiljaa taloon tulevinaan ja sittä taloon lähelle tultuaan olivat töytänneet kaikki yhtäkkiä joka huoneen ovelle ja oli alkaneet visinteerata että mitä löytäisivät van tyhjään eihän niissä ollu mitään kuin niistä oli jo ennen tavarat viety pois ne sittä vetäysivät huoneista yksin ulos ja polisivat ja keräsivät halon kapaleita ja panivat saunan lämmite

 

ja sittä saunan lämmitessä tunkeutuvat kahteen pirttiin jotka pirtit oli ihan vastakkain toistensa kansa eikuin kaitanen porstua olihan vain välissä ja niin pirtistä pitäin oli aina jotku kulkenu lämpievätä saunaa kahtomassa ja olivat laittaneet sauna veen ja sittä olivat kylpeneet niin sittä kylvettyä olivat syöneet ja sittä oli kokoutuneet kartanolle polisemaan niin oli heidän päällikkönsä jota olivat talokiksi kuhtuneet seisonut vähän luonaan ja oli puhunut niin että sen oli kuullut lähellä näreikössä olevat kuunteliat että (a miähet kuulkoa myö olemma väsyksissä valvonehet monta vuorokautta niin me rupeamma levähtämäh ja ruvetkaa joku vahtimah että saahah rauhas huoletik nukkua joka miäs)

 

ja niin oli venäläiset mäneksineet pirttiin toinen toisesa perään ja olivat lausta hakeneet kymmeniä rukiin olki kupoja ja niin oli kumpii pirtti olkia levitetty lattialle polvea myöten johon sittä letausivat (?) maata joita oli kumpii pirtti ihan täynnä ja yksi venäläinen oli noussut pirtin katolle wahtaamaan, niin talon miehet olivat metässä tehneet vankan hirsi pönkän joka passasi pirtin ovesta toisen pirtin oveen waan sen pituus oli vasta serssittävänä kuin ne summassa sitä pönkkää tekivät aina panivat arpaa että millonka pönkkä puu on pituuteltaan passaava pirtin ovesta toisen pirtin oveen asti ja viimen arpa nousi niin sittä sen pönkän lyhentäminen heitettiin

 

sittä alkovat tuumata että miden sitä pönkkää lähtään viemään ehken ne nyt jo wenäläiset ovat nukkuneet ja niin tuumasivat että viijää puiden suojassa ja niin joka mies paitsi kaksi miestä, olivat hakanneet hyvin tuuhean näreen ja kaikki näre miehet olivat ottaneet näreen käteesä ja asettautuneet ihan rinnakkaan seisomaan ja sittä olivat laittaneet näreensä pystyyn joita olivat edessään suojanaan kannattaneet ja niin olivat rivissä hiljalleen lähteneet taloasa kohti astumaan ja ne kaksi miestä kantoiwat olallaan sitä tehtyä pönkkä puuta niiden näre miesden suojassa ja niin mänivät jo näki- (?) likelle niin oli vielä se venäläisden vahti ollut valveilla kuin oli sanonut savu torvesta pirttiin toisille venäläisille että (a mi kumma ruotsis kuin metsä lähenöh) toiset venäläiset oli pirtistä vastanneet (a mi hänen metsänlähenti) toinen oli sanonut (ole pakajamata että saa nukkua)

 

näre miehet olivat outtaneet liikkumata kuin tai (?) mitut miltei toivotonna venäläis vahin nukkumista waan jo viimen oli uupunut päivän helteessä nukkumaan waikka se oli reistannut pitää silmällä sitä liikkuvaa näre pahkaa waan uni petti kumminkin että mäni horroksiin, niin sittä taas alkavat astua näre miehet ja pääsivät hiljaa kartanoon niin mäni pönkän kantajat hyvin hiljaa porstuaan ja laskivat pönkkäsä varovasti ensimmäisen oven päälle ja sittä toisen ja se passasi hyvästi näre miehet sillä aikaa toivat porstuan täyteen olen ja heinän rehuja ja sittä yhtä aikaa olivat venäläisvahin ampuneet ja porstuassa olevat rehut sytyttäneet palamaan josta tulesta sittä sytty pian molemmat pirtit yli tuleen ja sittä niiden pirtissä olevain pienden ikkunain taakse olivat juosseet miehet kankiin ja kirveiden kansa vahtiin joka ryssä siitä vain yritti sen löivät kuoliaaksi (siihen aikaan ei ole täällä ollutkaan huoneissa lasia muuta kuin seinässä neli nurkkaset pienet ikkuna reijät joissa on ollu luistava lauta tukkona)

 

niin pirttiin paraaltaan palaessa oli ryssät itkeneet ja rukoilleet ja ikkunasta käsillään heilutelleet raha pussijaan ja sanoneet (a saat tenkaa kuin päästät) samassa olivat lyöneet kangilla siihen kukkaro käteen että oli käsi puonnut kukkaroineen maahan ja niin palo kaksi pirtin täyttä venäläisiä.

 

Waan niiden päällikkö Talokki nimeltä oli maannut saunassa ja se oli päässyt karkuun vaan senkin oli pian tavanneet kuin oli se talokki (vai tolokki?) sattunut wetelälle suolle että ei ollu päässyt juoksemaan niin siinä olivat tavanneet niin olivat ottaneet sen talokin ylä ja ala leuvan parrasta ja hyvin lujasti puristaneet suuta kiinni että ei ollu saattanut huutaa ja olivat lyöneet kuolijaaksi ja olivat ottaneet mitä hällä arvokkainta kalua oli ja sittä olivat tavanneet sen talokin huoran joka ei ollut tiennyt vielä ukkosa kuolemasta niin olivat sitä alkaneet vannottaa että missä talokin rahat niin se huora oli vastannut (talokki itse pitää ne) ei se tarvihte se on tapettu sanovat sen huoran kiiniottajat (a ei mie usko että talkki on tapettu se on suuremmast sovast pakoh peässyt niin peässy nytkin ennen kuin nähnen talkin tulukset) niin sillon oli ajajat (kiiniottajat) lakkaristaan ottaneet sen talokin tulukset ja näyttäneet niitä se huora oli samassa veitellään pääsä leikannut irti, ja siitä ryskeestä on sille talolle nimeksi jäänyt Wenäin niemi sen entistä nimeä en ole saanut kuulla, ja kerrotaan nyt vasta kesällä Wuotena 1892 jo löydetyn sen talokin raha aarre läheltä taloa sen mainitun talon pojan oisi pitänyt löytää taruin mukaan Warmaa tietoa minulla ei siitä ole, Tämän kerto Juho Huttunen Murtomäen kylässä noin 35 vuoden vanha ja ikäsä ollu mainitussa kylässä ja hän oli kuullut Talokas Eljas Kotilaiselta ja toinen kertoja Matti Tervonen ja Kolmas Anna Liisa Kemppainen.

 

Muisteluksen on kirjannut Kajaanin Mainuan kylältä ollut perinteen tallentaja Aatami (Adam) Mikkonen v. 1895. Tämä kertomus on taltioitu SKS:n arkistoon.

Kertojana on ollut Juho Heikki Huttunen, s. 3.5.1860, k. 5.2.1951.

(Vrt. Reino Huttusen aiempi kertomus isoisästään Juho-Ukelista eli samaisesta Juho Heikki Huttusesta.)

 

Muisteluksella on hieman jatkoakin: Mularin talosta ryssät veivät tytön. Hänet he monissa miehin raiskasivat ja lopuksi nylkivät. Myöhemmin ryssät polttivat koko Murtomäen kylän (30 km Kajaanista etelään) paitsi Haapavaaran talon, jossa oli ruumis ruumislaudalla.

 

Sama tapahtuma toisen lähteen mukaan:

 

Sonkajärven Tuovilanmäen Tuovisten taloa tuli kohta toinenkin venäläispartio ryöstämään. Alueella kulki ainoa kulkukelpoinen tie, ns. kirkkotie pohjoiseen. Tuoviset kokosivat kylän rohkeimmat miehet kumppanikseen ja lähtivät ajamaan vihollisia takaa. Venäläiset, jotka olivat matkalla Paltamoon (Kajaanin linnan piiritykseen), tavattiin nykyisen Venäjänniemen talossa, jonne he olivat yöpyneet. Tässä Laakojärven rannalla Sotkamon puolelle olevassa talossa oli kaksi isoa pirttiä, joiden välissä oli porstua. Taloa oli kuitenkin vaikea lähestyä, sillä talon katolle oli asetettu tähystäjä. Tuoviset keksivät kuitenkin ketterän keinon. He varustivat tovereineen metsässä vahvan pönkän, joka kävi tarkoin pirtin ovien väliin. Sitten hakattiin tuuheat näreet, joiden suojassa hiivittiin pönkän kera taloa kohti.

 

Vahti huomasi petoksen vasta, kun suomalaiset olivat aivan talon äärellä. Vahti alkoi silloin huutaa pirtissä olijoille: "A, metsä suapuu, a puut lähenee!" Samassa hän sai surmansa Tuovisen keihäästä. Pönkkä juoksutettiin paikoilleen ja valoluukkujen luo pantiin vahdit. Sitten sytyttiin pirtit tuleen. Venäläiset rukoilivat armoa ja heittelivät polttajilleen pirttien luukuista aseensa ja rahansa sekä ryöstöesineensä. Armoa ei kuitenkaan annettu, vaan molemmat pirtit paloivat täysineen.

 

Venäläisten partion johtaja oli tällä matkalla muudan upseeri Volkov ("Volokki"). Hän oli suomalaisten kostoa aavistellen mennyt nukkumaan lemmittynsä kanssa saunaan. Nähtyään, miten hänen miehilleen kävi, pujahti Volkov pakoon. Tuovinen — se Uuraan ukkoisäntä — huomasi kuitenkin tämän ja vannoi ajavansa Volkovia siksi, kunnes saisi hänet tapetuksi.

 

Volkovin naikkonen sanoi uskovansa rakastajan surmatuksi vasta sitten, kun näkisi Tuovisella Volkovin tulukset. Pitkän takaa-ajon jälkeen Tuovinen sai vihdoin Volkovin kiinni erään suuren suon laidalla. Miesten kesken syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Volkov oli kuulu voimistaan, mutta pakonsa näännyttämä. Taistelu päättyi Tuovisen voittoon.

 

Palattuaan Venäjänmäelle heitti Tuovinen Volkovin tulukset tämän lemmityn eteen. Suruissaan ja peloissaan tämäkin päätti päivänsä viiltäen kurkkunsa poikki.

 

Palaneiden venäläisten luut viettiin ja haudattiin erääseen Laakajärven saareen. Vanhat miehet ovat nähneet siellä runsaasi ihmisluita.

 

Venäjänniemellä asui näiden tapahtumien aikana uudisviljelijä Kärnä, mutta taloa ruvettiin nimittämään vainon jälkeen Venäjänniemeksi ja suo, jonka luona Volkov surmattiin, on edelleen Volon- eli Volokansuo ja Volkovin pakotienään käyttämä metsä on Volonkorpi.

 

Tämän muistitiedon on tallentanut sonkajärveläinen opettaja Erik Tuovinen.

Lähde: Santeri Rissanen: Iisalmen entisen pitäjän historia, 1927